“Ja nyt nopsasti yli”, toteavat keski-ikäiset naiset ylittäessään suojatien punaisia päin. Pienissä koroissaan he kipittävät kohti Elielin aukiota. Heidät saa kiinni nopein askelin. Mukulakivet ovat haaste pikkukoroille.
Bussissa kotiin takana istuu virolainen äiti, joka kuumeisesti koettaa selittää lapselleen miksei tämä voi käyttää tabletin internetiä bussissa. Lapsi vaihtaa kieltä neljään kertaan venäjän, viron, suomen ja englannin välillä. Kolme neljästä kerrasta kysyy voiko saada karkkia. Saattaa kysyä neljännelläkin kerralla, mutta venäjää en, ainakaan vielä, ymmärrä.
Vastapäätä istuu mies, joka salamyhkäisesti pälyilee ympärilleen. On kohtaamassa jonkun bussipysäkillä, jonka piti nousta bussiin. Viereeni istuu kaunis nainen, joka kaula-aukkoon mies tuijottaa, hetkeksi unohtaen ympärilleen pälyilyn. Mies näkee ystävän, viittoo häntä bussiin. Ystävä ei lähde mukaan, joten mies nousee pois pysäkillä, joka selvästi ei ole hänen päätepysäkkinsä.
Viereen istahtaa teinipariskunta. Teini-iän uhmaa puhkuen he tuijottavat kaikkia tuimasti, jos vahingossakaan katse kapsahtaa kauloissa komeileviin fritsuihin. He selkeästi keskustelevat kaikista kanssamatkustajista tuomitsevasti. Kuvittelevat kuitenkin, ettei kukaan muu huomaa. Teini-iässä maailma on heidän ja se heille sallittakoon.
Helsingissä on elämää.
Sen olen jo huomannut, vaikka vain muutaman päivän tätä arkea olen elänyt. Minulla on jatkuva tunne siitä, että pian pitäisi lähteä. Mietin olenko ainoa, jota tunne vaivaa, vai onko tämä yleinen helsinkiläistyvän-syndrooma.
Helsinki on aina ollut tärkeä. Se oli äitini lapsuuden koti ja isoäitini on aina asunut täällä. Teininä tokaisin usein vihalla, että miksemme voineet asua Helsingissä. Miksi piti muuttaa pohjoiseen. Samalla kuitenkin se teki Helsingissä vierailusta aina sen pikkuisen enemmän erityistä.
Viime vuosina olen käynyt täällä paljon. Koulutuksia, konferensseja, messuja. Ja tietysti ystäviä. Täältä on kuitenkin aina myös lähdetty pois. Useamman viikon mittaisia reissuja ei ole Helsingissä vietetty. Nyt tuntuukin oudolta ja hämmentävältä istua samassa bussissa joka ilta ja matkata kotiin. Samalla se tuntuu hyvällä tavalla jännittävältä. Täällä on ihmisiä ja tekemistä, kahviloita ja kavereita. Ja lentokenttä, joka on vain muutaman kymmenen minuutin junamatkan päässä. Elämässä puhaltavat muutosten tuulet, joiden virrassa on jännittävä lipua kohti uusia seikkailuja.