Kaupallinen yhteistyö: Amazing Keski-Suomi

Jos et jaksa ihan koko tarinaa lukaista voit hypellä tekstissä sisällysluettelon avulla.

1. Perttulan Tila
2. Biokaasuautot
3. Suolahden Wanha Asema
4. Koskenlaskua Kapeenkoskella
5. Biotalouskampus ja sirkkapäivällinen
6. Melontaa Petäjävedellä
7. Yö Koskenhovissa
8. Kelluntapukuista uimista
9. Musta sormi ja jousiammuntaa
10. Saunakummiksi?
11. Paluu Leivonmäelle
12. Kanavuori
13. Viimeiset etapit ja maali!

Tällä hetkellä viikko (ja kaksi päivää) sitten kutkutti vatsan pohjassa jännitys. Tavarat oli pakattu, istuimme olohuoneen lattialla ja söimme brunssia kavereiden kanssa. Amazing Keski-Suomi kilpailun alkuun oli kolme tuntia aikaa. Vieläkään ei tiedetty oikeastaan mitään. Tiedettiin, että matka alkaisi Jyväskylästä.

Kaksi tuntia myöhemmin heitimme reput niskaan, tarkistimme, että on uimapuvut, lääkkeet ja ajokortit. Tiimimme kolme jäsentä majoittuivat Jyväskylän keskustassa, joten matkaa lähtöpisteelle oli vain vähän. Perillä meitä odottivat muut joukkueet pöydissään. Siinä odotellessa jännitys kutkutti vatsan pohjassa. Samalla nauratti. Tiimini jäsenet eivät tunteneet kaikki toisiaan, joten pöytä tarjosi paikan tutustua ja höpötellä. Sitten saapui bussi, kamat niskaan ja bussiin!

Tiimimaskotti Punda hengailemassa Perttulan Tilan puussa.

Ensimmäinen virhe heti ensimmäisellä rastilla

Muistatko kuinka aiemmassa passitekstissä totesin, että äiti aina sanoi, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis? No tässä se taas nähtiin.

Ensimmäisenä rastinamme toimi ihana Perttulan tila. Aurinko paistoi. Viereisessä kanahäkissä kiekui kukko. Tunnelma oli iloinen ja odottava. Ilma oli kaunis ja aurinkoinen.

Lankkupöydissä saimme ohjeet ja tarvitsemamme varusteet. Napostelimme ciabattaa ja joimme aamun ensimmäiset kahvit. Ulkona otettiin joukkuekuvat ja paljon meidän omia kuvia. Seikkailtiin tiluksilla, nautittiin auringosta ja naurettiin. Vuorotellen jokainen joukkue meni tupaan suorittamaan ensimmäistä rastia. Tunnistustehtävä. Vanhoja tilan tavaroita. Isäni kierisi sängyssä, jos tietäisi kuinka huonosti tiesin yhtään mitään niistä vempaimista. Tyhminä tietenkin unohdimme kirjoittaa joukkueen nimemme paperiin, joten emme saaneet pisteitä ensimmäiseltä rastilta. Lähdimme siis kisaan häntäpäästä, mutta ei se meitä haitannut.

Me tulimme kisaamaan hyvässä hengessä, joten takapenkkipaikka sopi meille ensimmäisenä päivänä.

Biokaasuautoilla ympäri Keski-Suomea

Kisa ajeltiin autoilla, jotka saimme seuraavalla rastillamme; Metenerin Biokaasupisteellä. Ajelimme siis Biokaasuautoilla! En ollut eläessani kohdannut biokaasuautoa, joten tietenkin innolla tutkailimme autojen tankkausta. Viimeisinä saimme valita autommekin viimeisenä, mutta onneksi tiimimme Tiinan autoanturit olivat oikeaan suuntaan ja saimme allemme uutukaisen uuden auton,
jossa tankkikin oli täynnä.

Autoon ja navigaattoriin kohteeksi Äänekosken Suolahti ja siellä Wanha Asema.

Pisteellä meidän jaettiin kahtia, Tiina ja Aba suuntasivat suorittamaan rastiaan resiinalla kun minä ja Annika jäimme suorittamaan valokuvaustehtävää asemalle. Annika soluttautui konduktöörin rooliin ja kuvasimme hänestä kuvia asemalla ja sen edustalla olleessa vanhassa junassa. Tiesitkö, että museojuna kulkee ja sen kyytiin voi istua! Onko parempaa tapaa viettää kesäpäivää. Resiinamatkaajat palasivat sukkelasti takaisin ja heilautimme junalle hyvästit suunnatessamme navigaattorimme anturit Kapeenkoskelle.

Koskenlaskua koskikelkalla

Minä rakastan koskia.

Koitelinkosken kupeessa kasvaneena on koskessa tullut laskettua niin kumiveneellä kuin pepullaankin. Näinpä ajattelin, että varmasti meitä odottaa koskenlaskua Kapeenkoskellakin. En kuitenkaan tiennyt millaisen kokemuksen tästä saisinkaan. Paikanpäällä joukkueesta kaksi jäivät kokkaamaan lettuja, kun kaksi suuntasivat koskille. Toisen tehtäväksi tuli laskea koskea punaisella koskikelkalla. Minä runnoin ruhoni koskenlaskua varten märkäpukuun ja suuntasimme koskille. Kelkka olikin hauskempi kuin odotin. Kyseessä oli siis punainen muovikelkka, jonka rautaisista käsiosista pidettiin kiinni samalla kun keho makasi vatsaan asti kelkan päällä.

Koskelle päästessämme pelotti. En edes valehtele. Minä olen kova uimanainen, mutta kyllä puolen talon korkuiset aallot saivat vatsanpohjaan pelon ja jännityksen tuntemuksia. Viimeisistä koskenlaskuista kun oli vierähtänyt kymmenisen vuotta, joten jännitti. Lähtö käsky. Syvä hengitys. Pari potkaisua räpylöillä. Virta vei. Minä päädyin keskelle aallokkoa, ja suuret aallot heittelivätkin minua kuin pientä kaarnalaivaa. Mutta olihan se hauskaa! Hymy oli korvissa kun päädyin ulos koskesta n. neljätoista sekuntia myöhemmin. Hymy vaihtui mutruun kun huomasin, että olin onnistunut ajoittamaan ulostuloni väärin ja tehtävänäni olikin uiskennelle puoli kilometriä rantaan. Seuraavana päivänä jalkoja ja käsiä särki. Mutta kokemus piristää vielä viikkoa myöhemminkin päivää!

Sirkkoja ja lehmiä Tarvaalassa

Päästyäni ulos märkäpuvusta vetäisin vaatteet niskaan ja söin lätyn, jotka joukkueen toiset olivat tehneet. Siitä jatkui taas matka, nyt vuorostaan Tarvaalaan, Biotalouskampukselle.

 Tarvaalasta löytyy kyllä eläimiä kaikissa koissa! Heti tienvieressä näimme lehmiä ja kyllä talojen kyljissä luki lampolaa ja muitakin. Isolla alueella on paljon nähtävää. Hetamentariesin Instagramista löydät kuvia kampusalueelta.

Me pääsimme myös leipomaan ruisleipää ja syömään sirkkoja Tarvaalassa! Sirkat olivat positiivinen yllätys. Vinsects oli valmistellut meille sirkkoja ja jonkinlaisia matomaisia olioita, joiden nimet olen jo unohtanut. Viimeksi söin hyönteisiä Nepalissa ja en kuvitellut pääseväni syömään niitä Suomessa, Saarijärvellä!

Eksymistä meloessa Petäjävedellä

Minulle ei pitäisi antaa karttaa. Tämän tiesivät jo teini-ikäiset pojat partiossa. Sano, että mennään oikealle, minä menen vasemmalle. Kävelen kauppaan, tulen sieltä ulos, enkä tiedä kummasta suunnasta tulin.

Suuntavaistoni on siis suorastaan uskomaton.

Näin ollen voit varmasti kuvitella miten tämä suuntavaisto ja melominen kartan kanssa kohtaavat suorastaan mahtavasti. Tarvaalasta suuntasimme Petäjäveden vanhalle kirkolle. Tiina ja Aba jäivät kuvaamaan videota vanhassa kirkossa, joka on muuten Unescon Maailmanperintökohde! Minä ja Annika lähdimme kanootilla kohti seuraavaa rastia. Myöhemmin saimme tietää, että melontareitti, jonka meloimme onkin kuuluisa Wanhan Witosen melontareitti. Reitti on todella kaunis! Minulta vain meinasi palaa päreet eksyessämme vedellä. Onneksi lopulta huomasimme missä me oikeastaan olimme ja löysimme Kumpusen tilalle. Rannassa kuulimme mahtavia uutisia. Aiemmin tehdyt lätyt olivat olleet illan parhaat, jonka ansiosta saimme valita yöpyisimmekö sisällä vaiko ulkona. Kyllä siinä vaiheessa hymyilytti ja vedellä eksyminen jäi kauas unholaan.

Ensimmäinen päivä loppui Koskenhoviin

Kumpusen tilalla oli ihania herkkuja, todella hyvää mehua ja raparperinaposteltavia! Tila on todella suuri ja kaunis, voisin kuvitella sen loistavana hääpaikkana! Juttelimme paikan omistajille ja nautimme naposteltavista. Hieman hymyilytti, kun saimme tietää, että naposteltavien jälkeen olisikin tiedossa iltaruoka Kievarin rantapirtillä. Ensimmäinen päivä oli tulossa kohti loppuaan, väsymys painoi.

Lapoimme suumme täyteen ruokaa ja lähdimme kohti yöpaikkaamme Koskenhovin lomataloja.  Ajaessamme kohti metsää iski meihin epäusko ja pelko eksymisestä. Lopulta kuitenkin saavuimme alueelle ja apua, millaisia taloja edessä odottikin. Uusia, hienoja ja kauniisti valaistuja asuntoja kauniissa rannassa. Auringon laskiessa ja maalatessa taivaan oranssin ja sinisen sävyihin valmistauduimme viiden tunnin yöuniin. Minä vielä seikkailin rantaan kuvaamaan.

Näin elämäni yhden kauneimmista illoista. Seikkailu keski kauemin kuin odotin, mutta sitten oli aika nukkua. Osa joukkueista vielä kävi porealtaassa, kun me jo uinailimme väsymystämme.

Michelin-miehiä, kaloja ja husky heti aamutuimaan

Muistatko Hitonhauta seikkailun, joka päättyi Michelin-miesmäisiin pukuihin ja kelluntaan jäisessä vedessä? Emmepä osanneet arvata, että kohtaisimme punaiset puvut näin pian kevään jälkeen. Aamulla uni ja lihasjumi painoi. Sängystä en päässyt ylös ilman kierähtämistä, kun ylös ei ollut mitään asiaa. Käsien nostaminen oli kuin olisi ollut painot sidottuina ranteisiin. Aamukahvin perässä suuntasimme takaisin Kievarin rantapirtille, jossa kahvin pelastava voima kuitenkin helpotti lihasjumeja ja väsymystä.

Aamun ensimmäinen tehtävä olikin hauska ja haastava. Yhden joukkuelaisen täytyi pukea kellunta puku päälleen ja uida, selin, vedessä olevalle veneelle, vapauttaa ponttooni ja vetää ponttoonin päässä ollut kalahaavi rantaan. Rannassa toinen joukkuelainen nappasi elävät kalat haavista yksi kerrallaan rannassa olevaan ämpäriin. Annika oli ryhmämme uimari, joten hän vetäisi ylleen punaisen puvun ja pinkaisi luvan saatuaan kohti venettä. Häntäpään pitäjän etu oli, että veneessä oli tuolloin enää yksi ponttooni, kun muut joukkueet olivat joutuneet etsimään omansa viidestä ponttoonista. Kelluntapuvut ovat hieman kömpelöitä, joten uintia katsominen hymyilytti. Annika suoriutui tehtävästä ihan uskomattoman hyvin ja Aba kanteli meidän kalat ennätystahdissa. Me viimeiset kaksi saimme tehtäväksemme valjastaa husky. Meidän Zorromme olikin leikkisä kaveri, jonka valjaat menivät pikaisesti niskaan. Koskaan aiemmin en husky-valjaita ollut katsonut ja ne ovat aika veikeän näköiset. Talvella Rantapirtin huskit vetävät varmasti huimaa vauhtia ympäri pitäjää.

Musta sormi Toijalanrannassa

Huskeilta juoksimme huimaa vauhtia autolle, matkan täytyi jatkua. Navigaattoriin naputeltiin suunnaksi Jämsänkosken Toijalanranta, jossa meitä odotti gradialaisia. Tiimi jaettiin jälleen kahtia, kaksi lähti pyöräillen kohti kivikautista ihmistä, sillä Toijalanrannasta löytyy kivikautisia jäänteitä! Me jäimme rantaan koostamaan nuotioita mallinmukaan ja ampumaan jousella.

Ensimmäinen kirveen huilautus ja kops! Onnistuin jysäyttämään sormeni jotenkin suoraan kovalla vauhdilla pölliin. Näin käy, jos ei ole halkoja hakannut sitten teini-iän. Adrenaliinin huumassa aihetta ei pahemmin edes ehtinyt ajatella, seuraava puu pöllille. Kirves viuhui kun puita hakattiin pieniksi nuotiokopiota varten. Viuhahdus ylös. Viuhahdus alas. Puu nuotiolle. Ja toisto. Meillä meni tähän huomattavasti muita kauemmin, vierestä saimme katsella kun Retkipaikan tyypit pilkkoivat puun sekunneissa osiin, kun itse hakkasimme vimmatusti tuloksetta. Onneksi lopulta enemmän kekoa kuin nuotiota muistuttava kokoelmamme oli valmis.

Siitä sitten jousi kouraan. Syvä hengitys. Nuoli mollukan alle. Jännitys. Laukaisu kohti muovimaalieläintä. Viuh. Ohi suhahti. Viidestä yrityksestä minulla osui maaliin yksi, Aballa kaksi. Mikä tarkoitti sakkokierroksia, siellä me sitten naureskellen juoksimme seitsemän kierrosta sakkoreittiä ympäri. Sään suosiessa ei ollut mitään ongelmaa pienessä juoksulenkissä. Sormi musteni keskeltä, muttei sekään menoa haitannut, kun sai hetkeksi istahtaa aktiiviaamun jälkeen odottamaan lähtökäskyä.

Pohjois-Suomen pikkusauna ja muuta hauskaa

Toijalanrannasta hurauteutettiin Jämsänkosken Wanhan Myllyn kautta Jämsän Saunakylään. En tiennyt, että tällainen kylä oli edes olemassa! Tienvarressa siis komeileen talkoovoimin ylläpidetty kylä, jossa on toinen toistaan hassumman näköistä savusaunaa. Opinpa kylässä, että me pohjois-suomalaiset käymme perinteisesti pienemmässä savusaunassa etelänserkkuihin verratessa. Hieman hymyilytti, kun ei minuakaan ole mitalla kyllä pilattu. Tiesitkö sinä, että voisit ryhtyä saunakummiksi? Millaisen saunan kummi voisit olla?

Saunakylästä hurautimme ottamaan selfiet Kärkisten Salmen sillalle, jonka jälkeen tankkauksen kautta oli viimein aika taas lounaan! Jääkaapista löytyy edelleen Jukolan Juustoa, johon innostuimme tuolla lounaspaikallamme. Kaksikielisen tiimimme suureksi haasteeksi muodostui Karoliinan kahvimyllyn ja LUOLAn järjestämä villiyrttien tunnistus. Emme tienneet millään kaikkien yrttien nimiä englanniksi. Kuinka moni tietää esimerkiksi mikä siankärsämö on englanniksi? Kyllähän siinä kuusenkerkkää selitellessä nauratti.

Hulivilit rauhoittumaan Leivonmäkeen

Muistatko yksinäisestä minivaelluksesta kirjoittamani tekstin viime kesältä? Pääsin palaamaan noihin maisemiin, kun suuntasimme Leivonmäelle seuraavalle rastille. Tämä oli meille monelle varmasti mieluisa, mutta haastava tehtävä, sillä Leivonmäellä tehtävämme oli istua hiljaa, ilman puhelimia ja puhumatta toisillemme ja kirjata ympäröivää maailmaa.

Kertoa vieressä savuavan nuotion hiljaisesta rätinästä. Veden rauhaisasta liplatuksesta. Miehestä, joka istui paistamassa makkaraa yksin ja seesteisenä. Vieressä pörisevästä ampiaisesta, jonka läsnäolo pakotti välillä heilauttamaan kättä kieltävästi. Tänne et ole tervetullut. Maassa makaavista kuusenhavuista, joiden seassa kokonainen muurahaismaailma liikahteli.

Tarkoitus oli observoida, kuunnella ja olla ihan hiljaa. Rahoittaa mieli ja aivot päivän sekoilun keskellä. Nauttia ympäröivistä näkymistä. Ihailla Leivonmäkeä. Kävellä takaisin rauhaisasti ja seikkailla lintutornille, jossa mieleen tuli enemmän Kenian savannit kuin suomalainen metsä. Savanneilta suuntasimme kohti Kanavuorta ja kolmanneksi viimeistä rastia. Tunnelma alkoi olla hieman jo väsynytkin, mutta loppuun oli jaksettava. Leivonmäki todisti jälleen, että tuttuihin paikkoihin voi palata ja löytää uutta aina joka kerta.

 Kanavuorelta maaliin

Tämän vuoden tavoite oli juoda kahvikuppi Kanavuorella. Aivan kahvikupposen ääreen ei tässä kilpailussa ehditty, mutta pääsinpä kapuamaan vuoren huipulle taas. Seuraavalla kerralla otan mukaan termoksen ja kahvikupit.

Kanavuoren päältä kirmasimme, rauhaisasti kävellen, alas vuorta autolle. Köröttelimme rauhaisasti takaisin Dynamolle, jonne uskollinen ratsumme jäi, kun me juoksimme Rantaraitin ulkoliikunta-alueelle. Alue on teoriassa kuntosali ulkona. Oletko ikinä tehnyt ulkosalitreeniä?

Salitreenistä ei ehditty uupua, kun tehtäväksi tuli sähkölastipyöräillä Satamasta Alvar Aalto museolle. Yhden ihmisen istuessa kyydissä ja yhden pyöräillessä juoksivat aina kaksi rinnalla kohti museota. Viimeinen rasti olikin ensimmäinen jossa paikallisuudesta oli hyötyä sillä tiesimme miten museolle pääsee järkevimmin.

Museolle kirmattuamme tiesimme, että olimme viimein loppumetreillä nousseet kisassa neljänsiksi. Emme kuitenkaan luottaneet tilanteeseen vielä, vaan juoksimme vielä koko loppumatkan maaliin saakka, jossa pystyimme viimein vetäisemään ansaitsemamme henkoset, juomaan mehua ja maistamaan sinihomejuustojäätelöä. Tiedän, kuulostaa ällöltä, mutta oli todella hyvää!

Illalla kotiin päästyä iski viimein vuorokauden uupumus. Silmä luppasi ja kehoa kivisti, mutta naamassa paistoi hymy, sillä olihan koko kisa niin suuri elämys!