Muistatko aikanaan, kun lehdissä oli treffi-ilmoituksia, joissa todettiin, että etsitään jotakuta tosi tarkoituksella?
Se ei oikeastaan liity tähän, mutta yhteys sanonnan ja uuden bannerin välillä hymyilytti. Oletko siis huomannut, että Hetamentaries sai viime viikolla uuden bannerin? Kuvittelen minut nyökkäämään ylöspäin kuin ohjatakseni sinut katsomaan tuota banneria. Viime viikkoina olen miettinyt Hetamentariesin suuntaa ja millaista kokonaisuutta tästä halusin koostaa. Hetamentaries kuitenkin kuvastaa minua matkailijana, seikkailijana ja kokemusmetsästäjänä. Hetken mietittyäni sitä, olisiko keskiössä vaellukset ja luonto, kaupunkimatkat, sateenkaarimatkailu vai joku muu päädyin hieman uusille urille. Mietin mikä kuvastaa juuri minua reissaajana. Eksyminen. Eksyminen on aina ollut jotain joka liittyy matkoihini. Sen tajuttuani tuntui, että Hetamentaries saavutti viimein muotoa, jonka sille olin aina kuvitellut. Eksyminen voi kuitenkin tarkoittaa meille eri asioita, joten päätin avata mitä se minulle siis tarkoittaa.
Eksyminen vie uusiin suuntiin
Aloitetaan siitä vähemmän selkästä eksymisestä, eli henkisestä eksymisestä. Oletko ikinä itse ollut hieman hukassa elämän suunnan kanssa? Minusta ja minulle nuo ajat ovat olleet kaikkein hedelmällisimpiä. Kaksi selkeintä eksymistä henkisessä elämässä ovat olleet lukiossa ja Nepalista palatessani. Lukioaikana olin vakuuttunut siitä, että minusta tulee eläinlääkäri. Opiskelin kaikki vaadittavat kurssit, työskentelin kesät eläinlääkäriasemalla ja sisäistin kaikkea eläinlääkärimäistä. Lukion toisen vuoden vyöryessä päätökseensä huomasin kuitenkin, ettei tämä elämän suunta ole minua varten. En oikeastaan halunnutkaan eläinlääkäriksi. Mikä heitti minut henkiseen tornadoon, jonka pyörteissä en tiennyt, missä kohdassa lentää pois. Olin koko esi-aikuisen elämäni uskonut eläinlääkäri-unelmaani. Nyt minulla oli lähes 30 kurssia ns. turhia opintoja vyönalla ja tyhjyys edessä. Mitäs nyt. Jotenkin, jonkin universaalin outouden vuoksi päädyin lukemaan jutun villieläintieteen opinnoista Skotlannissa. Villieläintiede ei sinällään kiinnostanut, vaikka oman elämäni David Attenborough olinkin, mutta Skotlanti jäi sykkimään mieleeni. Tilasin esitteet ja pohdin pääainetta. Olin elänyt elämääni kirjojen sivuilla niin kauan kuin muistin, joten kirjallisuuden opinnot tuntuivat luontevilta. Kuuden kuukauden lämmittelyn jälkeen vanhempanikin olivat innoissaan lähdöstäni ja niimpä muutin Skotlantiin yliopistoon. Opintoihin lisäsin toisen pääaineen elokuvatieteistä ja palaset loksahtelivat kohdalleen. Henkinen eksyminen oli tuonut minut Skotlantiin, mikä on tähän päivään saakka yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Nepalin jälkeisestä henkisestä eksymisestä ja ahdistuksesta seurasi samanlaisia asioita. Niistä voit lukea lisää täällä. Lopulta kaikki henkinen seikkailu johti minun tänne, johti minut aloittamaan Hetamentaries-blogin ja vei minut tälle matkalle, jolla olen nyt. Mikä on tehnyt siitä eksymisestä jälleen antoisampaa.
Uusissa paikoissa eksyminen vie uusille poluille
Jos ikinä tapaisit pojat, joiden kanssa olin partioryhmässä, he kertoisivat sinulle kuinka loistavat suunnistustaitoni ovat. Tämä on sarkasmia. Leireillä meille usein annettiin kartta ja sanottiin että suunnista. Aina minun suunnistusvuoroni tullen päädyimme kauemmas lähtöpisteestä kuin mistä olin aloittanut. Ehkä tämä onkin mistä rakkauteni eksymiseen juontaa juurensa. Paitsi, että eksyminen talvella, pimeässä metsässä, yöllä, Suomessa, tammikuussa ei ole kyllä mitään herkkua. Mutta päivänvalossa näimme paikkoja, jotka olisivat menneet ohi, jos en olisi eksynyt. Yksi parhaita eksymiskokemuksiani tapahtui Amsterdamissa lähes 10 vuotta sitten. Olimme ystäväni kanssa olleet kaupungissa kolme päivää seikkaillen katujen ja jokien väleissä. Joka päivä olimme kävelleen ohi kuuluisan Anne Frankin talon. Neljäntenä päivänä halusimme lähteä vierailemaan kuuluisaan museorakennukseen. 8 kilometriä ja kymmeniä vääriä käännöksiä myöhemmin löysimme talolle, jonka aiempien päivien kokemusten mukaan piti olla hostellilta kilometrin päässä. Eksyessämme törmäsimme kuitenkin söpöihin kahviloihin, hassuihin kondomikauppoihin, kauniisiin maisemiin ja kuvattaviin rakennuksiin. Eksymisessä on siis puolensa, eikö?
Pidän eksymisestä, tarkoituksella
Nykyään matkustan kaupunkeihin ja paikkoihin ilman suurempia suunnitelmia siitä, mitä tahdon nähdä. Seikkailemalla voi törmätä moniin paikkoihin joita ei olisi päämäärällisellä matkalla huomannut. Teen tätä myös kotikaupungissani. Lähden kävelyille, joiden aikana kääntyilen kadulta kadulle. Olenkin löytänyt uusia kahviloita, ihania puistoja ja hienoja uusia paikkoja tällätavoin. Eksymisen hienous on myös nykyajassa, sillä Google Mapsin aikakaudella voi löytää aina takaisin reitilleen, jos todella eksyy kauas sieltä minne oli menossa. Sivuaskeleet reitiltä voivat tuoda reissuihin kuitenkin paljon uutta sisältöä, jota ei muuten välttämättä koskaan olisi päämäärätietoisesti paahtaessaan huomannut.
Pidän eksymisestä. Usein eksymällä reitiltä tai kulkemalla ilman erityistä päämäärää löytää parhaat jutut ja paikat.
Näin juuri! 🙂 Eksyminen on ihanaa!
Tavallaan pidän eksymisestä, ja reissaan mielelläni juuri ilman kummempia suunnitelmia, ihmisiä ja paikkoja sattumalta löytäen. Suuntavaistoa minulla ei ole ollenkaan, osaan usein vain yhden reitin paikasta A paikkaan B, eikä minun kannata mennä oikoreittejä edes kotikaupungissani, jos minulla sattuu olemaan aikataulu. 😀 Tämä getting lost on minulle helppoa. Lähden talvella ensimmäiseen pidempään reissuun yksin, ja odotan kauhun ja innostuksen sekaisin fiiliksin sitä, kun ensi kerran totean olevani oikeasti pihalla suunnasta kuin lumiukko.
Tämä on siis oikeasti asia, jonka takia olen punninnut, lähdenkö vai en. En kuitenkaan halua antaa sen hidastaa!
Myöskään elämän itsensä ja tulevaisuuden suunnan suhteen eksyksissä oleminen ei ole vierasta. Mutta joskus se on tarvittava liikkelle paneva voima, joka heittää kivoihin juttuihin. 🙂
En pidä eksymisestä enkä eksymisistä, vaan näen ne lähinnä sakkokierroksina. Geokätköilyä voi pitää jonkinlaisena suunnitelmallisena eksymisenä, samoin minun projektiani käydä jokaisessa Suomen kunnassa. Minulla on taipumusta monomaniaan. Oikeasti nyt haluaisin suunnata joka reissullani Venäjälle, mutta elämä on rajallista ja muitakin paikkoja pitää nähdä ja niinpä kävin Irlannissa, koska, no, en ollut ikinä käynyt siellä ja Irlanti oli hyvä paikka ja sytyin siihen ollessani siellä. Siinä on jotain buddhalaista, että ei pidä kiinnittyä mihinkään asiaan, ei edes mihinkään paikkaan. Maailmasta ei lopu hyvät mestat.
Eksyminen on niin jees. Ihan monella tasolla, vaikka aluksi saattaakin ahdistaa. Lopulta sitä on kuitenkin nähnyt ja oppinut jotain uutta. Sellaista, jota ei ehkä muuten olisi koskaan löytänyt.